Uusi blogi - uudet kujeet

Hei hei!
Nyt on aika jättää hyvästit tälle blogille.
Olen perustanut uuden blogin, joka kantaa nimeä Pihlaja.
Pihlajan alla on tarkoitus edelleenkin kokea kulttuuria, mutta myös näperrellä käsitöiden parissa ja tuumailla tai haaveilla muutenkin niitä ja näitä.

Haluan kiittää kaikkia, jotka ovat lukeneet ja kommentoineet tätä blogia. Tämä ei oikeastaan ole loppu vaan uusi alku. Toivotan teidät lämpimästi tervetulleiksi myös uuteen blogiini.


Kuva on vielä kerran Creative commons -lisenssin alainen.

Kirjanvaihtobileet ja Eileen Favoriten Sankarittaret

Huomenta maailma!
Kello on 13.55 - tästä se tiistaipäivä lähtee.

Ihanainen Emma-ystäväni järjesti viime perjantaina kotonaan Sami-ystävänsä kanssa kirjanvaihtobileet. Aivan loistava tapahtuma. Kaikki toivat mukanaan kirjoja, joita eivät enää kaivanneet omaan hyllyynsä ja sitten kirjoille etsittiin uudet kodit juhlaväen keskuudesta. Kirjan tuoneet ihmiset kertoivat kukin vuorollaan kirjastaan vähän jotakin, ja oli hauska kuulla, miten eri ihmiset kuvailivat tuomiaan kirjoja.

Olimme juuri sopivasti siivonneet Hannun kanssa tursuavaa kirjahyllyämme, joten meillä oli mukana melkoinen kasa kirjoja. Oli hauskaa nähdä, että useimmat niistä todella löysivät itselleen ottajan - jonkun, joka tosiaan varmaan lukeekin kirjan. Itsekin raahasimme sitten melkoista kasaa kirjoja kotiinkin päin, mutta emme onneksi sentään ihan niin monta kuin olimme Emmalle tuoneet.

Viimeksi lukemani kirjan lainasin tosin ihan Turun pääkirjastosta. Kirja on Eileen Favoriten Sankarittaret, jonka olen oikeastaan halunnut lukea jo pitkään.

Favoriten Sankarittaret on itseasiassa paljon parempi kirja kuin osasin odottaakaan. Toisin kuin kirjan kansi antaa olettaa, kyse ei ole tyhjänpäiväisestä romanttisesta hömpästä vaan oikeasti kiehtovasta ja toimivasta spekulatiivisesta fiktiosta.

Tarina kertoo Penny Entwhistlen ja hänen äitinsä Anne-Marie Entwhistlen ihmeellisestä ja kompleksisesta
elämästä majatalossa, jossa romanttisen kirjallisuuden klassikkosankarittaret pistäytyvät lepäämässä tarinoidensa rajuimpien juonenkäänteiden välissä. Toisinaan sankarittaria saattaa seurata Uudistilaksi kutsuttuun majataloon myös joku kirjan sankareista - tai roistoista.

Klassikkonaistenkirjojen sankarittaret eivät kuitenkaan ole kirjassa niin suuressa roolissa kuin voisi äkkiseltään odottaa. Tarinan todellisiksi sankarittariksi nousevat Penny ja hänen äitinsä Anne-Marie. Sankarittaret käsittelee itseasiassa aika kipeitä teemoja; nuoren tytön murrosikää, äidin ja tyttären tulehtunutta suhdetta ja sitä miten muiden ihmisten "tarinoihin" pitäisi suhtautua - voiko sankarittaria lopultakaan auttaa, saako heidän elämäänsä edes yrittää puuttua.

Hienoimmin kirja kuvaa mielestäni juuri teini-ikään ehtivän Pennyn hämmennystä hänen siirtyessään vähitellen aikusten maailmaan. Klassikkoromaanien romanttiset naisihanteet ja Pennyn tarinan miljöönä toimivan 1970-luvun seksuaalisen vapautusliikkeen hedelmät asettuvat jyrkkään ristiriitaan. Kirja käsittelee itseasiassa paljon juuri naiseutta tai naisiin kohdistettuja odotuksia. Romaanisankarittarien juonen käänteiden kautta peilataan myös naisten miehiin ja parisuhteisin kohdistamia odotuksia. Penni pohtii, miksi niin monien klassisten romanttisten tarinoiden sankarittaret päätyvätkään tappamaan itsensä.

Suosittelen kirjaa kaikille. Siinä on todella ihmeen tuntua ja vaikka tarinan käänteet ovatkin aika synkkiä, lopuksi tytär ja äiti löytävät toisensa ja kaikki päättyy - no suhteellisen hyvin. Kirjasta olisi hienoa nähdä myös elokuvasovitus.

Kuvien greditit:
Ylempi kuva on nimeltään Curtain of books. Kuva on crative commons -lisenssin alainen ja löytyy alkuperäiskontekstissaan timtom.ch:n Flickr-sivulta.
Alempi kuva Eileen Favoriten Sankarittaret -romaanin suomenkielisen Gummeruksen kustantaman painoksen kannesta on poimittu Gummeruksen sivuilta.

Bandidas

Rakastan ja fanitan Penelope Cruzia - mikä tuskin on mennyt ohi tätä blogia aktiivisemmin seuraavilta. Hollywoodin vallitsevalta tähtitaivaalta keksin äkkiseltään vain yhden melkein Penelopeakin kuumemman kaunottaren ja hän on tietysti Salma Hayek. Kun nämä kaksi uskomatonta näyttelijää on ympärry samaan leffaan, niin mitäpä vielä tyttö voisi sunnuntai-illaltaan toivoa.
Joachim Rønningin ja Espen Sandbergin ohjaama Bandidas on puhtaan viihteellinen komediahöpsöttely, jota katsellessa ei kannata haikailla syvällisyyksien tai suurten elokuvataiteellisten saavutusten perään. Sanomaa hupailuun on ripoteltu mausteeksi sen verran, että Penelopen ja Salman ei ole tarvinnut häpeillä länkkärisankarittarien rooliin hyppäämistä. Leffassa kritisoidaan keljuja gringoja meksikolaisten maanviljelijöiden maiden anastamisesta ja meksikon talouteen sekaantumisesta - soo, soo.


Onneksi robinhoodittaremme Maria Alvarez (Penelope Cruz) ja Sara Sandoval (Salma Hayek) ryöstävät New Yorkin pankin kaappaamien meksikolaispankkien rahat ja palauttavat ne meksikon kansalle. Sujavasti koreografioitujen taistelupätkien ja näppärien juonien ohessa bandidakset löytävät myös hyviä syitä pukeutua can can -kostuumeihin ja kilpailla pussailun jalossa taidossa. Pussailusäkkinä toimii pankkiryöstäjättärien perään usutettu kriminologi Quentin (Steve Zahn), joka vakuuttuu suukkosten lisäksi myös neitojen jaloista päämääristä ja ryhtyy ryövärijengin aivoiksi.

Itse koen tämän elokuvan myös feministisenä kannanottona - kuten ylipäätään kaikki elokuvat, joiden päähenkilöt ovat aktiivisia toiminnallisia naisia. Yhtä aikaa kauniit, seksikkäät ja aktiiviset naisroolimallit valtavirtaelokuvissa ovat edelleen aina positiivisesti merkillepantava asia. Perinteisiä sukupuolirooleja rikkoo mukavasti myös Quentinin hahmo - hän on älykäs ja oppinut mies, joka ei osallistu elokuvan taistelukohtauksiin aktiivisesti vaan päinvastoin on sankarittarien suojelun kohteena. Quentin on myös emotionaalisesti herkkä hahmo, joka toimii sankarittarien psyykkisenä tukena ja ymmärtäjänä. Näistä perinteisesti naisellisiksi mielletyistä avuistaan huolimatta Quentin esitetään kuitenkin elokuvan sankarittarien eroottisromanttisten halujen kohteena.



Oikeastaan Bandidas kääntää perinteiset sukupuoliroolit rajusti päälaelleen, mutta se onnistutaan tekemään niin sulavasti ja viihteellisesti, ettei asiaa oikeastaan edes huomaa, jos ei sitä keskity ajattelemaan. On itseasiassa hienoa, ettei tällainen sukupuoliroolien laajentaminen ole enää elokuvassa edes hätkähdyttävää. Toivottavasti se kertoo jotakin siitä, että jäykät sukupuoliroolit ovat tosiasiallisestikin hieman vapautuneet.


Cruz ja Haek kannattelevat Bandidasta vaivattomasti, vaikkei se varmaankaan ilman heitä olisikaan elokuvana paljon mistään kotoisin. Juoni on kaavamainen ja täysin yllätyksetön, mutta rullaa kivuttomasti. Vauhdikkaat taistelukohtaukset on leikattu nätisti ja leffan visuaalinen maailma on pitkin matkaa oikein nautittava, joskin melko riskitön. Olivier Bériotin burlesquehenkinen puvustus pääsee oikeuksiinsa Cruzin ja Haekin päällä erityisesti kohtauksissa, jossa ryöstäjättäret naamioituvat erilaisiin valeasuihin. Suosittelen kaikille joilla vähänkin on silmää latinokauneudelle ja sulavalle toimintahyppelylle. Jos kumpikaan edellämainituista ei kiinnosta, leffa kannattaa kuitenkin jättää väliin.

Kuvat on Googlen kuvahakua hyväksikäyttäen ryöstetty täältä, täältä, täältä ja täältä. Siitä en sitten tiedä, mistä kuvat ovat noihin kohteisiin kiertäneet.

Augusten Burroughs: Juoksee saksien kanssa

Sain pitkästä aikaa luettua loistavan kirjan, kun ystäväni Aukust lainasi minulle kaimansa Augusten Burroughsin ylistetyn ja kohutun muistemateoksen Juoksee saksien kanssa. Kirja olikin sitten todella sellainen, jota ei millään meinaisi maltaa laskea alas. Eteenkin Burroughsin kieli ja tapa kuvailla asioita piti otteessaan.

Kirjaa lukiessa mieleen nousi vahvoja kuvia, vaikka en luonnehtisikaan kirjaa kokonaisuudessaan elokuvalliseksi. Tarina on niin monivaiheinen ja erillisistä tarinoista koostuva, että siinä olisi oikeastaan aineksia moneksi erilliseksi elokuvaksi tai kenties tv-sarjaksi. Juoksee saksien kanssa on joka tapauksessa jo sovitettu myös elokuvaksi. Seuraavaksi minusta olisikin mielenkiintoista tutustua siihen versioon tarinasta.

Arto Leivon käännös oli myös oivallinen; liukuvaa, kaunista ja anglismitonta suomea. Toimiva suomennos on nykyisin merkillepantava asia, sillä olen viime vuosina lukenut englanninkielisistä teoksista enevässä määrin kömpelöjä käännöksiä, joissa esimerkiksi lauserakenteet on suoraan varastettu alkukielestä. Englannin kieliset idiomit on tulkitaan käännöksissä myös yhä useammin sanasta sanaan, vaikka kielestämme löytyisi kyseiselle idiomille oma vastine. Vaikkapa englanninkielistä sanonontaa ”Nice weather for ducks!” ei mielestäni pitäisi suomentaa ”Kiva sää sorsille!” vaan ”Koiranilma!”, kun meiltä tuollainen ilmaus kerran löytyy. No, Arto Leivon käännöksessä ei tällaista kompurointia siis onneksi ilmene.

Juoksee saksien kanssa on hulvattoman hauska jos kohta monin paikoin myös hyvin ahdistava ja surullinen tarina. Kirjaa lukeissa on vaikea muistaa, että tarinat pohjautuvat Augusten Burroughsin omiin lapsuus- ja nuoruusmuistoihin. Burroughs ei todellakaan säästele läheisiään kuvaillessaan mielisairasta äitiään ja äitinsä omalaatuista psykologia, josta myöhemmin tuli Augustenin adoptioisä. Imartelevassa valossa ei esitetä myöskään Burroughsin teinivuosien ”poikaystävää” eli häntä hyväksykäyttänyttä kolmikymppistä mielenterveysongelmasta miestä. Kaikista kirjan hulluista ja vain vähän normaalimmista hahmoista Burroughs tuo esille kuitenkin myös jotain inhimillistä, jopa viehättävää. Vaikka useimmat kirjan henkilöhahmoista käyttäyvät ainakin jossakin vaiheessa päähenkilöä kohtaan epäoikeudenmukaisesti tai julmasti, Burroughs ei esitä ketään hahmoista lähtökohtaisesti pahana ihmisenä. Juoksee saksien kanssa -kirjan henkilögalleria koostuu rikkinäisistä, eksyneistä ja harhaisista ihmisistä, jotka eivät tarkoita koskaan pahaa, mutta tekevät sitä toisilleen jatkuvasti.

Kirja on kaikessa mielipuolisessa hauskuudessaan hyvin synkkä. Tarinan pohjavire ja loppuratkaisu kallistuvat kaikesta huolimatta toiveikkaan optimismin puolelle. Kirjan sanoman voisikin tiivistää ajatukseen: ”Se mikä ei tapa, vaihvistaa.” Lopulta päähenkilö näyttäytyy selviytyjänä ja elämä kaikesta huolimatta elämisen arvoisena. Läpi tarinan kulkevat myös päähenkilön unelmat. Asiat, joista nuori poika haaveilee ahdistavan ympäristönsä vastapainoksi ovat tosin epärealistisia ja hassuja, mutta auttavat häntä jaksamaan ja jatkamaan eteenpäin. Tarinan lopussa päähenkilö vapautuu tai ennemmin riistää itsensä irti epäterveestä kasvuympäristöstään. Samaan aikaan hän myös luopuu hupsuista lapsuuden unelmistaan, mutta ottaa niiden tilalle uusia, realistisempia tavoitteita. Ehkä unelmien tarkoitus ei olekaan aina toteuta, vaan pitää meidät hengissä.

Kuva on napattu Augusten Burrouhsin Juoksee saksien kanssa -kirjan suomenkielisestä painoksesta vastaavan kustannusyhtiö Sammakon sivuilta.

Pedro Almodóvar: Särkyneet syleilyt

Kävin eilen Hannun kanssa katsomassa Pedro Almodóvarin uutuuselokuvan "Särkyneet syleilyt" (Los Abrazos Rotos), jota Paula suositteli aiemmin. Elokuva oli kieltämättä näkemisen arvoinen - Penelope Cruz oli häikäisevä kuten aina. Hän on näyttelijänä käsittämättömän moniuloitteinen; Penelope osaa näytellä sekä rumaa että kaunista, tasapainoista ja rikkinäistä, arkaa ja julkeaa, hauskaa ja huumorintajutonta, viettelijätärtä ja estynyttä. Useimmat näyttelijät kykenevät antamaan rooleihinsa jotain itsestään, mutta Penelope Cruz tuntuu voivan omaksua roolihahmolleen lähes millaisia piirteitä tahansa. Lluis Homar oli myös roolissaan uskottava ja miellyttävä. Kuun tavoin Homar heijasti aurinkoisesti hehkuvan Cruzin valoa.

Homarin ja Cruzin lisäksi tilaa saivat kankaalla myös monet muut näyttelijät, siläl "Särkyneet syleilyt" on polveilevasti etenevä tarina, jota tarkastellaan useiden eri ihmisten näkökulmasta. Lopulta kaikki on yhteydessä kaikkeen ja eri henkilöhahmojen kohtalot keriytyivat oikein kauniisti toisiinsa. Elokuvassa käsiteltiin myös paljon elokuvan tekoa ja esitettiin viittauksia elokuvahistoriaan - kuten kaikissa ennakkotiedoissa onkin luvattu. Intertekstuaalisuus ei kuitenkaan tuntunut päälleliimatulta. Elokuvaviittauksia ja -klisheitä oli hauska bongailla, mutta uskon, että tarinaa olisi voinut hyvin seurata tuntematta tai ajattelematta tätä ulottuvuutta lainkaan.



Ainoaksi miinukseksi sanoisin, että "Särkyneet syleilyt" tuntui minusta välillä pikkuisen turhan pitkältä elokuvalta. Almodóvar oli selvästi tavoitellut viipyilevää tunnelmaa, joka kuitenkin uhkasi mielestäni kallistua välillä jo pitkästyttäväksi. Hidas tempo jätti vähän liikaa aikaa ajattelemiselle. Välillä huomasinkin spekuloivani, mihin suuntaan elokuva seuraavaksi eteneen ja mitä tuo rooli henkilö seuraavaksi sanoo. Tarinan kaava oli siinä määrin klassinen, että elokuvan käänteet alkoivat tuntua turhan ennustettavilta, kun niitä tosiaan ehti mietiskellä. Pikkuisen reippaammalla tahdilla elokuva olisi pitänyt paremmin otteessaan. Hannu tosin ei ollut kokenut samaa ongelmaa. Miltä Paulasta tuntui? Entä muista elokuvan jo nähneistä?

Tämän enempää en nyt uskalla kirjoittaa, ettei vain lipsahda spoilauksen puolelle. Suosittelen elokuvaa joka tapauksessa kaikille.

Olisipa muuten mahtavaa, jos Almodóvarin seuraava elokuva olisi nimeltään "Tyttöjä ja matkalaukkuja". Sen menisin kyllä katsomaan heti. ;)

PS. Kuvat on tällä kertaa varastettu Umamilta. Sieltä löytyy leffasta myös mielenkiintoinen arvostelu, jossa kerrotaan myös vähän enemmän juonesta - kannattaa lukaista, jos ei ole niitä, jotka haluvat nähdä elokuvansa tietämättä ennakkoon yhtään mitään. (Itse nautin siitä.) Myös kuvia on lisää siellä.

Tohtori Calingarin kabinetti Kirjiksen pihalla

Kävimme Hannun kanssa torstaiyönä katselemassa Turun Taiteidenyön teemoilta saksalaisen kauhuklassikon "Tohtori Calingarin kabinetti". Aitoa 16 mm -filmikopiota Robert Wienen vuonna 1920 julkaistusta elokuvasta heijastettiin katonrajaan seinällä Brinkkalan sisäpihalla ja näytöstä livesäesti ansiokkaasti Half Apple -bändi.

Yleisöä oli saapunut ilmaisnäytökseen ennätysmäärin - jopa niin, että olut pääsi loppumaan Kirjakahvilasta kesken. Tunnelma näytöksessä oli aivan mahtava - ennen kaikkea Half Applen elokuvaa hienosti kommentoivan säestyksen ansiosta. Olin myös melkoisen ylpeä itsestäni, sillä kykenin kääntämään mykkäelokuvan saksankieliset tekstiplanssit kuta kuinkin tolkullisesti suomeksi vieressäni istuvalle Hannulle - ja taisipa sitä livekäännöstäni seurata pari muutakin lähistöllä istujaa. Ihanaa että laiskahkot lyhyen saksan opintoni ovat kantaneet tällaista hedelmää.

Elokuvien katsominen taivasalla on kyllä ihan omanlaisensa kokemus - toivoisi että tällaiset ulkoilmanäytännöt yleistyisivät Suomessakin. Kesäisinhän voisi järjestää vaikka elokuvafestareita kokonaan taivasalla - eteenkin näin elokuussa on jo iltaisin tarpeeksi pimeää niin että seinälle heijastettu elokuva pääsee oikeuksiinsa.

Kuvat on ryövätty osoitteesta http://www.mykkaelokuvat.com/caligari.html

Elokuun LINKKI, Risingshadow.net

Hei kaikki ja mukavaa elokuuta!

Elokuu on ehdottomasti yksi suosikkikuukausistani; siinä on yhtä aikaa vielä kesän lämpöä ja kukkaisloistoa, mutta samalla marjat ja omenat jo kypsyvät, ihanat villavaattet käyvät ajankohtaisiksi ja pää täyttyy uusista suunnitelmista. Olen niitä ihmisiä, jotka joka syksy päättävät aloittaa joukon uusia harrastuksia, joista puolet sitten karsiutuvat jo lokakuun aikana...

Elokuun kunniaksi päätin aloittaa kulttuuripäiväkirjassani uuden sarjan. Minusta on hauskaa lukea muiden blogeista säännöllisesti ilmestyviä sarjoja, joten miksipä en aloittaisi sellaista itsekin.

Ensimmäinen sarja, jonka tässä blogissa aloitan on linkkisarja; ajattelin siis esitellä kerran kuussa jonkun omasta mielestäni mielenkiintoisen, hauskan ja hyödyllisen Internet-sivun - kulttuuriin liittyen tietysti.

Ensimmäisenä pääsee vuoroon Risingshadow.net -sivusto, johon tutustuin tänä vuonna Finnconissa. Kyse on scifi- ja fantasiakirjallisuussivustosta, joka esittelee suomenkielellä julkaistua scifiä ja fantasiaa. Sivulla pyritään tiedottamaan kaikista uusista julkaisuista ja se toimii varmasti laajimpana suomalaisesta scifistä ja fantasiasta laadittuna hakutietokantana. Tietokannassa on nykyisin peräti 3900 teosta ja 1600 kirjailijaa. Siitäpä luulisi jo lukemista löytyvän pienelle scifistille! Kirjat on jaettu aikuisten ja nuorten teoksiin, mutta on tunnettua, että nuorille suunnattu scifi ja fantasia ovat usein varsin antoisaa luettavaa aikuisillekin.

Risingshadow-sivustolta löytyy myös laaja keskustelupalsta, jossa scifi- ja fantasiakirjallisuuden lukijat voivat vaihtaa ajatukisiaan. Keskustelupalstalla toimii myös Leirinuotio-foorumi, jossa aloittelevat ja kokeneemmatkin kirjoittajat voivat esitellä omia kertomuksiaan ja runojaan ja saada niistä palautetta toisilta käyttäjiltä. Kaikki rekisteröityneet käyttäjät voivat myös kirjoittaa omia arvosteluitaan tietokannassa olevista kirjoista Oma kirjahylly -työkalun avulla. Muiden lukijoiden arvostelut tuntuvatkin hedelmälliseltä luettavalta, kun pohdiskelee mihin suuntaan teosten meressä lähtisi itse kahlaamaan.

Kaiken tämän lisäksi sivulta löytyy vielä scifi- ja fantasiafandomia koskevia uutisia ja erilaisia artikkeleja scifiin ja fantasiaan liittyen. Ihan uskomaton sivusto siis. Täällähän on kaikki tieto, mitä suomenkielisen spefin harrastaja oikeastaan voi halutakaan tietää. Suuri kiitos sivuston olemassa olosta kuuluu sitä vapaaehtoisvoimin ylläpitävälle tiimille - erityisesti sivuston jo vuonna 1996 perustaneelle Mika Salovaaralle.

Eipä siis muuta kuin hyvää elokuuta ja makoisa spefikirja kaikille käteen.

Kaunista elokuuta ja lohikäärmeitä elositielle.
En onnistunut keksimään mitään vähemmän klisheistä spefikuvitusta kuin lohikäärmeen, mutta tämä creative commons -lisenssin alainen lohikäärmekuva onkin todella hieno. Kannattaa klikata isommaksi. Kuvan on taiteillut Flickr-käyttäjä Brenda Starr ja se löytyy alkuperäisessä kontekstissaan täältä.

Ylempänä olevan kuvan tiedot: Kuva on myös creative commons -lisenssin alainen ja nähtävissä alkuperäisessä kontekstissaan Flickrissä LeSmou Imperatorin photostreamilla täällä. LeSmou Imperatorin photostreamilla on paljon myös muuta hienoa grafiikkaa - suosittelen tutustumista.